Sokerirasitus

Kävin keskiviikkona ensimmäistä kertaa ikinä sokerirasituksessa. Koska meidän omaan labraan on yleensäkin aikoja melko niukasti, piti ajella kaupunkiin saakka. Mikäpä siinä, heräilin hieman viiden jälkeen ja lähdin kuuden maissa ajamaan. Perille ehdin juuri sopivasti, ja pari minuuttia ehdin istuskella aulassa. 

En tosiaan ole aiemmin käynyt sokerirasituksessa, joten jännitin etukäteen, mitä tuleman pitää. Totta kai olin perehtynyt testin kulkuun, mutta siitä kuulemani kokemukset ovat vaihdelleet niin suuresti ettei niiden perusteella ole oikein voinut muodostaa mielikuvaa.

Minut kutsuttiin ajallaan sisään, ja otettin ensimmäinen suoninäyte eli paastoarvo. Tämän jälkeen sain pullollisen glukoosinestettä, joka piti juoda viiden minuutin kuluessa. Kuulemma näitä nesteitä on eri makuisia, jotkut jopa siedettäviä. Minun saamani litkun maku muistutti etäisesti sitruunaa, mutta vaikka sitruuna kuuluu normaalisti suosikkimakuihini eri asioissa, oli kyseinen juoma jotain aivan kauheaa. Vedet silmissä ja irvistellen sen kuitenkin sain alas. 

Kyselin, että entä, jos tulee huono olo. Koska tuossa vaiheessakin hieman oksetti, minut ohjattiin erilliseen huoneeseen, jossa oli mahdollisuus myös makoilla. Makuulla alkoi kuitenkin tuntua, että oksennan justiinsa. Niinpä istuin huoneessa olevassa potilastuolissa, jonka sai rentoon asentoon.

Tunnin päästä minut tultiin hakemaan toista verikoetta varten. Labrahoitaja kertoi, että on hyvin yksilöllistä, millainen olo tuosta glukoosista yhdistettynä pitkään paastoon tulee. Hänen mukaansa on melko yleistä, että rasitus joudutaan keskeyttämään, koska moni odottaja voi pahoin. Kuitenkaan tulokset eivät ilmeisesti korreloi olotilan kanssa ollenkaan. 

Toisen näytteen jälkeen pääsin takaisin jo tuttuun huoneeseen. Glukoosilitku oksetti edelleen, ja koetinkin molempien tuntien ajan keskittyä lähinnä lukemiseen pitääkseni ajatukset pois huonosta olosta. Ystävälleni kirjoitin, että voihan sitä omaa aikaa näköjään sokerirasituksessakin viettää, vaikka mikään rentoutumishetki siitä ei heti ekana mieleen tule. 

Kolmas näyte otettiin kahden tunnin kuluttua sokerirasituksen alkamisesta, ja sen jälkeen sain lähteä. Söin eväät ja join varmaan puoli litraa vettä. Kotimatka sujui mukavasti, vaikka huono olo vaivasi vielä pitkälle päivään.

Vaikka tulokset voisi tarkistaa omakannasta, en sitä kuitenkaan tehnyt. Kesäkuussa minulla on taas äitiysneuvolakäynti, joten tuloksia varmasti puidaan viimeistään siellä, mikäli niissä jotakin puimista on.

Synttäreille toiselle puolen Suomea?

Perhe sai kutsun syntymäpäiville. Tyyliin, "Tervetuloa rakkaan tyttäremme 2-vuotissyntymäpäiville kotiimme Käpylään x päivänä alkaen klo. 14.00. Kysythän lahjatoiveista etukäteen."

Jee, synttärit! Kivaa, huusivat eskarilainen ja nelivuotias. 

Vauva katseli riemua ihmeissään. 

Missä oikein on Käpylä, kysyi esikoinen.

Helsingissä, vastasi äiti.

Viisisataa kilometriä, puuskahti isä.

Täätäätää, sanoi vauva. 

No niin, kutsun tekstiä on hieman muuteltu eivätkä juhlatkaan ole Käpylässä, mutta merkitys on yhtä kaikki sama. Perheemme on kutsuttu iloisiin synttärijuhliin toiselle puolelle Suomea. 

Olin vähän hämmästynyt, koska meillä ei ole ollut tapana kutsua kovin kaukana asuvia sukulaisia synttäreille. Synttärikahvit on ehditty kahvitella sitten, kun he ovat muutenkin tänne päin tulleet. "Virallisille" synttäreille ei tosin muutenkaan ole kutsuttu kuin lähellä asuvat kummit, isovanhemmat sekä isommille tietysti kavereita. Siksikin kovin laaja kutsuminen tuntuu meille tosi vieraalta, vaikka eihän se sitä tarkoita ettei joku toinen voisi haluta toimia niin. 

Mies pohti alkuun, pitäisikö mennä, jotta kukaan ei loukkaannu. 

Olin tylsä ja muistutin, että samana päivänä on esikoisen todistustenjako, joka on ensimmäinen laatuaan ja jota esikoinen juuri siksi odottaa kuin kuuta nousevaa. Muistutin myös, että todistustenjaon jälkeen me ei pystytä millään teleporttaamaan itseämme toiselle puolelle Suomea alta kuuden tunnin, jolloin olisi jo ilta. 

Mies totesi, että me ei aleta synttäreiden takia hankkimaan hotellimajoitusta, koska yövierailun mahdollisuutta ei perillä olisi.

Niinpä päätimme, ettemme mene. Emme näihin nimenomaisiin juhliin, mutta emme myöskään muille synttäreille, jotka järjestetään toisella puolella Suomea. Voimme kyläillä toisella kertaa, vaikkapa lomareissun yhteydessä, jollei tuohon nimenomaiseen paikkaan tule muuten mentyä. Jos siis lomareissumme tuonne suuntautuu. Samalla voimme viedä jonkin mukavan paketin mennessämme. Mutta ei, me emme lähde toiselle puolelle Suomea muutaman tunnin takia.

Tylsää, tuumasi Lumihiutale. Ihan tylsää kun ei mennä! 

Ihanaa, riemuitsi Maalistyttö, en minä haluaisikaan istua päivää autossa kakun takia.

Maalla, kotona

Miksi sinä asut juuri siellä, missä asut? Mitä ihanaa ja hyvää löydät asuinpaikastasi? Tuntuuko koti kodilta, ympäristö omalta?

Koska kevät on kauneimmillaan, halusin kirjoitella siitä, miksi minä viihdyn juuri täällä, missä asun.

Kaupungista maalle - sattumalta

Olen kotoisin laajenevasta pikkukaupungista, jossa olen asunut suurimman osan elämästäni. Kotimme sijaitsi keskustan tuntumassa, ja useimpiin paikkoihin oli vain kivenheitto. Pidin silloisesta kotipaikkakunnastani, ja jossain vaiheessa sen hyvät puolet houkuttelivat jopa siinä määrin, etten kuvitellutkaan muuttavani sieltä mihinkään muualle. Nuorena aikuisena sitä muualla oloakin tuli kokeiltua, mutta palasin takaisin - juurikin samaisen pikkukaupungin rauhaan. Totesinkin, että vaikka suuremmassa kaupungissa pistäytyminen on mukavaa, en sellaisessa kuitenkaan halua pidemmän päälle asustella. 

Aloin haaveilla maallemuutosta. Punaisesta... tai edes jonkun värisestä, vaikka kuinka pienestäkin tuvasta ja perunamaasta. En kuitenkaan tehnyt asian eteen mitään, koska en uskonut maaseudulle koskaan oikeasti päätyväni. Jos joku olisi sanonut, että niin siinä kuitenkin käy, olisin varmasti purskahtanut nauruun. 

Sattumalta sitten kävikin niin, että tutustuin nykyiseen aviomieheeni, joka jo tuolloin asusteli maalla, Kylässä - se ei tietenkään ole paikan oikea nimi, mutta kutsutaan tätä vaikka niin.

Joimme kahvia, koetimme jutella turvallisista aiheista. Tunsin itseni idiootiksi, mutta koetin olla vaikuttamatta siltä. Ilmeisesti onnistuin, sillä mies halusi tavata uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Joimme lisää kahvia, rupattelimme, ja aika pian päätimme seurustelevamme.

Matkaa ei ollut paljoa, mutta sen kulkeminen rassasi. Päätimme, että kokeillaan, miten yhdessä asuminen oikeasti sujuu. Koska minua ei Kaupungissa pidätellyt oikeastaan mikään, saatoin aika nopeasti pakata kaiken tarpeellisen, ja kokeilla asumista yhdessä ihastukseni kanssa - maalla. 

Hyvin on sujunut - niin miehen kuin maaseudunkin suhteen, kun sittemmin kihlauduimme, astelimme avioon ja tätä perheenlisäystäkin meiltä löytyy.

Muutos oli mieluinen

Aika pian moni alkoi kysellä, miten olen viihtynyt, millaiselta muutos on tuntunut ja onko sopeutuminen ollut millään lailla vaikeaa. 

Niin, maallemuuttohan toki oli ollut haaveissani jo aiemmin. Silti päädyin Kylään sattumalta. Totta kai eron Kaupunkiin huomasi jo tuolloin. Ja toisaalta Kylän omat pikku kommervenkit eivät tietenkään voineet olla minulle täysin tuttuja. 

Vaikka muutos oli mieluinen ja näin ollen yksi toteutuneiden haaveiden joukossa, oli silti hetkiä, kun kaipasin Kaupunkiin. Kaipasin tietyllä tavalla Kaupungin hiljaista huminaa, valoja, ihmisiä. Kaipasin vaihtoehtojen runsautta vaikkapa lenkkipolkua valitessani. Kaipasin kauppoja, vaivattomuutta vain kävellä keskustaan, jopa kerrostalolle ominaisia ääniä. 

Pelkäsin pimeää, lenkkeily ilman katuvaloja otsalampun loisteessa kammotti ja tuntui turvattomalta. Talvipakkasilla hirsitalo paukkui mahtavasti saaden minut suunnilleen sydänkohtauksen partaalle. Keväällä kauhistelin piiloistaan heräileviä käärmeitä, jotka asettuivat maantien reunalle paistattelemaan päivää kuin lenkkeilijöiden kiusaksi. Kesällä pelkäsin kovia ukkosia.

En tuntenut Kylästä miehen lisäksi ketään muuta. Ennen kuin mies järjesti meille kyläreissun tuttavansa luo ja patisteli minut ryhmäliikunnan pariin toisten kyläläisten tapaamiseksi.

Tosin minuthan jo tunnettiin. Tiedettiin, kuka olen ja missä talossa asun. Minut toivotettiin tervetulleeksi yhä uudelleen Kylän olohuoneessa, Kaupassa. Useimmiten minulla ei ollut puhujasta aavistustakaan, ja hämmästelin tuttavallisuutta. Kaupungissa kun en ollut sellaista kokenut edes häävin naapureiden kesken.

Kun aikaa kului, tunsin vähitellen olevan koko ajan enemmän kotonani niin talossa kuin Kylässäkin. Tutustuin ihmisiin, opin käymään tietynlaista small talkia olematta kuitenkaan liian avoin. Opin, että kättä nostetaan tuttuja kohdattaessa, ja että joskus kylälle mennessä saisit olla käsi tervehdysvalmiudessa koko ajan.

Opin myös, että vaikka pimeässä ei olisikaan mukavaa, puskassa ei todennäköisesti väijy hullu sarjamurhaaja - vaan paljon todennäköisemmin susi.

Yhtenä syyskesänä sain käärmeenpureman, enkä kuollut.

Opin pitämään ukkosmyrskyistä, sillä ne eivät koskaan nouse suoraan kotimme päälle. Opin pitämään pakkasen paukkumisesta. Opin senkin, että jos et mene kylällä kesämaanantaisin järjestettäviin lasten urheilukisoihin perillistesi kanssa, sinua pidetään vähän outona. En oppinut käymään kesäkisoissa, mutta opin vuosien kuluessa senkin, ettei kukaan jaksa kovin kauaa ajatella juuri sinua.

Mitä rakastan täällä? 

Maalla asumisessa on minusta paljon hyvää.

Kodissamme rakastan sen tunnelmaa. Vanhoja lattialankkuja toisaalla, toisessa huoneessa uudempaa tunnelmaa. Talvella lämmintä, kesällä viileää - ainakin melko pitkään. Tilaa, mahdollisuuksia vaikka mille.

Omalla pihalla on myös juuri sitä tilaa. On mahdollisuus laajentaa istutuksiaan vaikka millä mitalla ja silti tilaa jää myös lasten leikkivälineille ja ihan vaikka vain pelailulle. Kevät- ja kesäaamuina nautin tuoksuista, verkkaisesta tunnelmasta sekä linnunlaulusta. Keskikesällä taas kotoisalta tuntuu traktorin pörinä öisellä pellolla, vastakaadetun heinän tuoksu.

Täällä ihanaa on luonnonläheisyys. Ei tarvitse oikeasti ottaa kuin muutamia askeleita, niin on jo metsässä. Kaunista luontoa ja hyviä retkikohteita täällä riittää myös ihan niin, ettei kauemmaksi välttämättä tarvitse lähteä.

Tykkään tietystä yhteishengestä. Jos juutun talvella autoineni lumeen, naapuri auttaa taatusti. Naapuri taas voi pyytää meiltä apuaan vaikka johonkin projektiin, ja siinä ollaan mielellään mukana. Kyläyhteisö on tarmokasta väkeä, ja yhdessä talkoovoimin on täällä tehty monenlaisia ponnistuksia kylän kehittämiseksi. 

Pidän siitä, että täällä on pieni ala-aste. Kaikki tuntevat toisensa, myös vanhemmat. Koulu on turvallinen, ja tarjoaa pienuudestaan huolimatta lapsille hyvin monimuotoista opetusta. Tuossa pienessä koulussa tehdään luullakseni myös monia sellaisia asioita, jotka isommassa koulussa eivät olisi mahdollisia samassa mittakaavassa.

Kaupunkiin on tietysti matkaa, mutta sinne mennään, kun tarvii. Turhia reissuja ei tule juurikaan tehtyä ja enin heräteostosten tekeminen onkin jäänyt. Monia asioita tilataan Kaupalle ihan pyytämällä, ja Kaupalta onkin saatavilla elintarvikkeiden lisäksi myös monta muuta palvelua.

Voisihan noita asioita luetella vaikka kuinka paljon, mutta tärkein on ehdottomasti tämä: tämä on Koti. Minun paikkani on täällä. 

Viides lapsi, mitä tällä kertaa tarvitaan?

Kun lapsia on jo neljä ja he ovat syntyneet melko tiheästi, on vauva-aikaista tavaraa säilynyt jonkn verran niin tarvikkeiden kuin vaatteidenkin osalta.

Olen kolme kertaa valinnut äitiysavustuksen pakkauksena, ja yhden kerran rahana. Äitiyspakkaus tuntuu minusta jotenkin mielekkäämmältä, ja siihen varmaan päädyn tälläkin kertaa. Olen itse tykännyt siitä, että pakkauksesta tulee niin vaatetta kuin muutakin tarpeellista pikkutilpehööriä. 

Turvakaukalo

Hankimme kaukalon uutena vuonna 2014. Osa vanhemmista on tarkempia tässä asiassa, mutta koska kaukalo on hyväkuntoinen ja kolaroimaton, se saa mennä myös Lokakuisellamme. 

Pinnasänky

Näitä meiltä löytyy jopa kaksi kappaletta, koska Maalistytön ja Kesäheinän ollessa pieniä niitä tarvittiin kaksi. Joskus mietin, pitäisikö toinen sänky myydä tai antaa pois, mutta onneksi niin ei ole tehty. Nämä sängyt on tylsästi vaaleaa puuta, mutta vaikka kuinka esimerkiksi Stokken pyöreämmät sänkymallit houkuttelisivat, en taida alkaa satsata tähän. 

Hoitopöytä alustoineen

Kuinka ollakaan, myös hoitopöytä meillä on. Toisaalta on vielä epäselvää, tullaanko sitä tarvimaan. Tämä riippuu kodinhoitohuoneen remontista. Hoitopöydän puuttuessa meillä kuitenkin olisi korkeampi taso, jossa vauvaa on helppo hoitaa. 

Jalustallinen kylpyamme

Ainakin pienen kanssa tämä on ollut meillä ihan ehdoton. Isomman lapsen kanssa jalustaa ei tietenkään voi käyttää. Tärkeänä tarvikkeena meillet ämän nyt tässä mainitsen, mutta hankintalistalla sekään ei ole. 

Yhdistelmävaunut

Ihastuin Toukokuista odottaessani Emmaljungan Mondial de luxe- vaunuihin valkoisella keinonahalla ja isommilla retrohenkisillä pyörillä. Meillä olisi kyllä saman merkin (hyvät) yhdistelmät olleet täällä ennestäänkin, mutta halusin hifistellä. Lapsihan nyt tuskin välittää siitä, millaisissa vaunuissa kulkee, mutta vanhempia vaihtelu voi virkistää.

Olen ollut näihin vaunuihin hirveän tyytyväinen kaikin puolin, ja ne saa jäädä meille jatkossakin.

Tuplarattaat

Olen punninnut asiaa eri näkökulmista, mutta nyt taitaa olla niin, että tuplarattaat on ihan pakollinen hankinta. Yksivuotiaan pysymistä seisomalaudalla hieman kyseenalaistan ja toisaalta olisin aika jumissa kotosalla ilman kunnon kulkupeliä. Mikäli ikäeroa olisi enemmän, voisin kuvitella, että pärjäisimme ilman. Tuplarattaat tulivat kuitenkin tarpeeseen sikanaan 1v2kk:n ikäerolla ja luultavasti tulevat myös 1v4kk:n ikäerolla. 

Tuplaratasvalikoimaa en ole hirveästi viime vuosina tutkaillut, ja yllätyin, kun valikoima oli niin laaja. Yksi kriteeri oli kääntyvät etupyörät, jotka voi tarvittaessa myös lukita, sekä vierekkäiset paikat lapsille. Halusin myös, että vauva on mahdollista laittaa kovaan koppaan - joissakinhan on pehmeä kantokassi. 

Meille suositeltiin tosi paljon Bumbleride Indie Twineja, joten aloitin sluksi niiden tutkailulla. Kävin myös kahdessa liikkeessä vertailemassa eri malleja ja niiden toimivuutta. Niin siinä kuitenkin kävi, että miellyin vain yhteen ainoaan vaunumalliin ja mieltymykseni mukaiset meille varmaankin sitten olisi tulossa. Tarkoitus olisi siis hankkia Emmaljungan double viking 735- malli meille.

Kantovälineet

Meiltä löytyy Manducan kantoliina, jonka koin ihan hyväksi, mutta joka lopulta kuuman kesän vuoksi jäi melko vähäiselle käytölle. En ole miettinyt, hankimmeko jonkin toisen kantovälineen, mutta ihan kantoreppu voisi tukevampana vaihtoehtona tulla kyseeseen. 

Vaatteet

Tyttöä ajatellen meillä on vaatteita melko runsaasti. Myös poikavauvan vaatteita löytyy jonkin verran, mutta tulipa sieltä sitten kumpi tahansa, suunnistan varmaan joka tapauksessa tekemään vaatehankintoja. Olen melko tarkka vaateista, ja haluan niiden olevan siistissä kunnossa. Kun viimeksi perkattiin Miehen kanssa vauvanvaatteita, pois laitettiin aika paljon sellaista, mitä en olisi vauvalla käyttänyt jonkun pikkuasian takia - mutta mitä en vain ollut raaskinut laittaa pois.

Oikeastaan muita isompia kokonaisuuksia ei nyt tule mieleen. Millaisia hankintoja te olette tehneet, kun lapsia on ollut enemmän kuin yksi? 

Viikon positiiviset

En tiedä, tuleeko näistä viikon kohokohdista kirjoiteltua ihan joka viikko, mutta ainakin silloin, kun luontevalta tuntuu. Tämähän on hyväksi ja mukavaksi todettu tapa päättää blogiviikko :)

Tällä viikolla... 

...On ollut melko sateista, mutta hyvät puolensa siinäkin on. Yksi parhaista puolista on mun mielestä tuo kaikkia aisteja hivelevä tuoksu tuolla ulkona. Sade jouduttaa myös kevään etenemistä, kukkien ja muiden kasvien kasvua ja sitähän minä seurailen innoissani.

...Olen ehtinyt viettää aikaa lempipuuhissani; hyvien kirjojen äärellä sekä kukkapenkkejä kuopien. Eilen käväisin vaihteeksi puutarhalla hakemassa muutaman pionin, ne kun puuttuvat tältä pihalta tykkänään.

...Vietimme hääpäivää. Sain kukkia, vaikka ajattelin, että tässä on nyt niin monta juhlaa ettei niitä välttämättä ole tulossa. Ihana yllätys! Mies toi myös mansikoita, joista osan käytin kääretorttuun.

...Käytiin kirkossa, eskareille ja heidän perheilleen tarkoitetussa tilaisuudessa, jossa eskarit vuosittain siunataan koulutielle. Kesäheinä sai päälleen juhlamekon ja hiuksiinsa kiharoita. Kirkossa hän luki tekstin, ja se sujui tosi hienosti vaikka etukäteen jännittikin. Äidin silmätkään eivät kuivina pysyneet kauniissa tilaisuudessa <3

...Pääsimme käymään pienellä retkellä. Jännää, miten edelleen lähialueiltakin löytyy kauniita, meiltä vielä käymättä jääneitä paikkoja. Päällimmäisenä mieleen jäi metsän tuoksu, virtaavan joen solina ja jättimäinen kuusi.

...Sain täydennettyä lasten vaatevalikoimaa. En ymmärrä, miten housuihin voi aina tulla reikä. Ja toinenkin. Eikä edes välttämättä polveen, vaan johonkin siihen viereen. Välillä löytyy helmiä, jotka kestävät pidempään mutta välillä tuntuu ettei aikaakaan, kun lähes uudet housut saa heittää roskiin. Tai pesään.

...Kävimme naapurissa ihastelemassa pienen pientä vauvaa ja viemässä pienen lahjan. Samalla reissulla saimme puun pistokkaita, jotka jo päätyivätkin maahan. Saapa nähdä, lähtevätkö juurtumaan.

...Saatiin heittää hetkeksi hyvästit läksyille, sillä lapset toivat koulukirjansa kotiin. Alkaa äidilläkin olla lomafiilis.

...Käytin eskarilaisen hammastarkastuksessa, joka tehdään ennen kouluunmenoa. Ei ollut reikiä ja suun tilanne oli muutenkin siisti. Oikojalla on kuitenkin mentävä käymään. Lähteminen ja matka koko sakilla ei oikein innosta, mutta hyvä juttuhan tuo on.

...Ja viimeisimpänä, vaan ei suinkaan vähäisimpänä, nautittiin Suomen menestyksestä jääkiekkorintamalla. Ihan huikeita otteluita ja huikeinta tietysti suomalaispelaajien kaulassa riippuvat kultamitalit. 

Tervetuloa uusi viikko!

Ps. Saatoit nähdä täällä vauva-ajan tarvikkeisiin liittyvän postauksen, joka karkasi näppikseltä hieman liian varhain. Kyseinen postaus ilmestyy maanantai-iltana. 

Asiaa palautumisesta

Lukija kysyi jokin aika sitten palautumisesta. Häntä kiinnosti, miten oma palautuminen on sujunut kun raskauksien välit ovat melko lyhyet ja kysyi myös, onko se minusta vaikuttanut tiheiden välien vaikuttaneen synnytysten kulkuun.

Heti aluksi pitää varmaan huomauttaa, että kokemukset tässä ovat yksin minun, enkä osaa sanoa, edustanko niiden kanssa enemmistöä vai vähemmistöä. 

Ensimmäinen

Ensimmäinen raskaus oli kaikkinaisesti hyvin mullistava kokemus kipuineen ja kremppoineen, enkä voinut käsittää, että joku toinen samoilla viikoilla oleva voi ihan mainiosti. Sekin, että raskauden jälkeen palaisi edes suurinpiirtein ennalleen ja nuo vaivat lakkaisivat, tuntui täysin utopistiselta kuvitelmalta.

Niin kuitenkin kävi, että suurin osa kivuista ja vaivoista kaikkosi vauvan synnyttyä. Tunsin, että palautuminen tapahtui melko joutuin, ja aika pian tunsin olevani aika lailla entiselläni - siis luonnollisia muutoksia lukuunottamatta. 

Toinen

Kun toinen raskaus alkoi, ajattelin, että näinköhän saan taas vaappua ankanmarssia raskauden puolessa välissä ja itkeä olojeni kanssa. Ei se kuitenkaan niin mennyt. Väsymys oli kyllä hurjaa verrattuna edelliseen raskauteen, lepäämäänhän taaperon kanssa ei tosiaan aina halutessaan päässyt, mutta muuten sujui ihan kivasti. Kovat liitoskivut iskivät melko varhain, mutta niihin auttoi lämpö, ja juuri sillä sain ne pidettyä aisoissa. 

Tuosta raskaudesta on jäänyt mieleen se, että se sujui hyvin nopeasti ja lopulta melko vaivattomasti. Varmaan syynä tähän oli se, etten taaperolta ehtinyt niin paneutua asiaan, ja viikot vilisivät kuin silmissä. Päivittäin tuli oltua liikkeellä paljon, enemmän, kuin ensimmäisessä raskaudessa. Voi olla, että sekin auttoi ehkäisemään aiemmin pelkäämiäni ongelmia. 

Synnytys meni eri tavalla kuin esikoisen kohdalla, ja kesti alusta loppuun saakka kauemmin. Loppu sujui kuitenkin rytinällä. Sinänsä synnytyksestä palautuminen sujui hyvin, mutta raskaudesta palautuminen kesti mielestäni melko pitkään, lähes vuoden. Luulen, että tähän vaikutti tuolloin omien mahdollisuuksien olemattomuus mm. levon suhteen. 

Kolmas

Kesäheinän ja Lumihiutaleen välinen ikäero on vähän pidempi, mutta ei mikään järin pitkä sekään, vaikka itsestä siltä tuntuikin.

Raskausaikana olin hyvässä kunnossa. Jaksoin liikkua, touhuta kotona lasten kanssa ja olin muutenkin aika energinen ihan loppuun saakka. Toki viimeisillä viikoilla oli omat ongelmansa ison mahan kanssa, mutta muuten voin hyvin. 

En osaa arvioida, vaikuttiko tuohon raskaudenaikaiseen vointiin millään tavalla tuo hieman pidempi väli. 

Synnytys sujui hyvin, mutta ihan hirveän nopeasti. Se oli tosiaan ohi ihan muutamassa tunnissa, ja me hädin tuskin ehdimme sairaalaan päästä. Ystäväni mielestä tämä oli ilmiselvästi seurausta siitä, etten ollut palautunut kunnolla. Kätilöt totesivat, että synnytykset nyt vain ovat omanlaisiaan ja että vaikka ne voivat nopeutua, niin ei se kuitenkaan mikään säämtö ole. 

Nopeasta ja melko rajusta synnytyksestä huolimatta koin toipuvani siitäkin aika hyvin. Raskaudesta toipuminen otti kokonaisuudessaan ehkä lähemmäksi vuoden, toisaalta, olinkin halunnut olla armelias itselleni ja keholleni tuossa asiassa. 

Neljäs

Neljännen ja kolmannen raskauden välillä on pisin väli, reilut kolme vuotta. Monesti raskauden kulkua mietitään siitä näkökulmasta, millainen väli on suhteessa edelliseen. Aika usein jää sellainen mielikuva, että pidempi väli jotenkin takaisi helpomman raskauden. Näinhän minäkin kuvittelin, mutta on pakko myöntää, että tässä raskaudessa en sellaiseen tuntumaa saanut.

Olin töissä raskauden puoliväliin saakka, kunnes jouduin jäämään sairaslomalle ja saikkuilemaan ihan äitiysloman alkuun saakka. Se oli kova paikka, koska olin ajatellut olevani töissä loppuun saakka. Eipä siitä kuitenkaan mitään tullut. Saatoin päivät pärjätä töissä hammasta purren pesten ja saunottaen mummuja, tukien heitä siirtymisissä ja asennonvaihdoissa, väistellen välillä muistisairaiden nyrkkejä ja potkuja, kun hoitotoimenpide tuntuikin pelottavalta. Kotona saatoinkin sitten joutua olemaan ihan rauhassa illat, koska supisteli. Kohdussa oleva myooma vielä lisäsi supisteluherkkyyttä, sekä kipuili. 

Kotona helpotti. Pitihän niitä tiettyjä hommia tehdä, mutta kotona sentään pääsi istumaan tai makuulle silloin, kun alkoi tuntua kurjalta.

Sinänsä liitoskipuja tai muitakaan en kokenut potevani, pahoinvointi taas vaivasi ihan järkyttävän pitkään helpottaen onneksi sitten lopulta. 

Synnytys oli edellistä pidempi, mutta kesti lopulta vajaat kuusi tuntia. Loppu meni taas ihan järkyttävän nopeasti. Synnytyksestä tunsin jälleen palautuvani ihan kivasti, mutta raskaudesta palautuminen on ottanut aikansa. En ehkä voi vielä ihan täysin sanoa palautuneeni, ja voi olla, että sitä prosessia jatketaan sitten tämän meneillään olevan raskauden jälkeen. 

Viides on vielä arvoitus

Niin, tästä viidennestä, Lokakuisesta, ei vielä kukaan tiedä. Tähän saakka raskaus tuntuu sujuneen aikalailla mukavasti. Riesana on ollut pahoinvointia (ajoittain edelleen), väsymystä (varmaan se ferritiini on aika iso syy tälle) ja hetkittäin on liitoskipuja tuntunut. Muuten tuntuu, että olen voinut aika hyvin - tosin edelleen tässä elellään viikkoja alle puolivälin, että kerkeäähän se vointi vielä muuttua (toivottavasti kuitenkaan ei). 

Tässä raskaudessa mulla on tavoitteena koettaa pitää itsestäni mahdollisimman hyvää huolta liikunnan, terveellisen ravinnon, riittävän levon ja muun merkeissä. Ajattelen, että vaikka toipuminen sitten synnytyksen jälkeen kestäisikin, on kaikkinainen palautuminen kuitenkin tuolla pohjalla helpompaa. 

Odotukseni synnytykselle? 

Lähempänä synnytystä on tarkoitus kirjoitella aiheesta enemmäm, enhän ole sitä vielä juurikaan ehtinyt miettiä. Yritän oikeastaan edelleen sisäistää, että nyt ei olla menossa sinne 40. viikolle saakka, ja että käynnistys tapahtuu aiemmin. 

Vielä en oikein tiedä, mitä odottaa, mutta ehkä se tässämatkan varrella selkiintyy.

Miten te muut olette kokeneet palautuvanne raskauksista ja synnytyksistä?

Synnytykseen liittyy myös tämä:

Synnytykseni saatetaan käynnistää

Tämän vuoksi kirjoitan lähinnä lapsiperhearjesta

Teksteissäni vilahtelevat lapset, synnytys, raskaus, arjen asiat... mutta enkö minä tosiaan ajattele näiden lisäksi mitään muuta? Ai, ajattelenko? No miksi en sitten kirjoita muusta, ota esimerkiksi kantaa ajankohtaisiin asioihin - niin kuin tuohon aborttivääntöön?

Niin, enhän ole varsinaisesti rajannut tätä pelkästään äitiysblogiksi, raskausblogiksi tai vaikkapa lapsiperheblogiksi. Silti nämä teemat painottuvat täällä juuri nyt eniten.

Olen kotiäitinä, hoidan lapsia kotona ja odotan viidettä lastamme. Luonnollisesti päiväni siis täyttyvät suurimmaksi osaksi juuri lapsista. Raskautta ei välillä ehdi ajatella ollenkaan, ja silloin kun ehtii, tuntuu blogi luontevalta tavalta kirjailla ylös, pohdiskella ja ihmetellä kaikkea tähän liittyvää.

Totta kai elämässäni on paljon muutakin. Äitiys ja siihen liittyvät asiat ovat päivittäisessä pääroolissa, mutta elämässäni on myös asioita, jotka eivät liity äitiyteen millään tapaa.

Mitä tulee ajankohtaisiin asioihin tai vaikkapa politiikkaan, niin seuraan niitä ihan päivittäin. On paljonkin asioita, joista minulla on mielipiteitä ja ajatuksia, ja joista saisi hyviä aiheita tänne blogin puolelle. En kuitenkaan tiedä, olisiko pohdiskelevissa postauksissani uutta antia lukijoille - mielipiteeni näistä painavista asioista on harvemmin mustavalkoinen, koska harvemmin mietin yhtään mitään asiaa pelkästään jostain tietystä näkökulmasta. 

Toisaalta haluan myös säilyttää blogini ennen kaikkea hyväntuulisena paikkana, jonne on mukava tulla lukemaan arjen pienistä sattumuksista ja meillä meneillään olevista asioista. Elämä ei ole aina silkkaa auringonpaistetta, ja varmasti tänne tulee aikaa myöten kirjoiteltua myös erinäisistä haasteista tai muuten vain purettua mieltään, mutta jotkut asiat (esimerkiksi tuo mainittu aborttikeskustelu) tuntuu mukavimmalta jättää pois tästä blogista.

Miksi te kirjoitatte juuri siitä, mistä kirjoitatte? 

1-vuotiaan hammastarkastus

Me ollaan ehditty käydä vauvan 1-vuotistarkastuksessa suuhygienistin pakeilla, vaikka Toukokuinen ei ihan vielä kokonaista vuotta ole täyttänyt.

Me on jo jonkin aikaa pesty pojan hampaita 0-2-vuotiaille tarkoitetulla tahnalla, ja hampaanpesu sekä aamu- että iltatraditiona sujuu oikein hyvin, vaikka ensimmäisellä kerralla tehtiinkin toimitus yhdessä miehen kanssa. Toukokuinen kun ei tietenkään aluksi hoksannut, pitäisikö suu avata ja pitää auki, vai kenties välillä nipistää suu kiinni ja puraista harjaa... 

Jännäsin hieman, miten meidän käynti suuhygienistillä menisi. Toukokuinen ei tällä hetkellä vierasta, rohkenee sylissä ja lähellä minua tai miestä antaa hymyjä vähän vieraammallekin, mutta se suun avaaminen. Se oli se, mitä jännitin.

Aluksi suuhygienisti kyseli peruskysymyksiä. Pestäänkö hampaita, kuinka usein, onko meillä käytössä joku tahna, imetänkö, onko tutti käytössä. Mitä on ruokajuomana, entä mitä vauva saa janojuomaksi, juoko mehuja.

Sitten asetuttiin hammaslääkärin tuoliin istumaan, Toukokuinen sylissäni. Ihmeekseni suu aukeni varsin hyvin, ja suuhygienisti sai laskettua saman lukeman minkä me täällä kotonakin: seitsemän pientä, valkoista ja todella terävää hammasta.

Tarkastuksen jälkeen vastailin vielä muutamiin rutiinikysymyksiin ja kalastelin innokkaan uteliaana häärivää poikaa pois kaikenmaailman johtojen ja laatikoiden kimpusta. Lopuksi Toukokuinen sai äidin avustuksella valita mieluisenvärisen hammasharjan sekä tarran. Harja tulikin käyttöön heti, ja tarran liimasi isosisko paperille, koska "Tässä on Toukokuisen reippaustarrat!"

Seuraavan kerran tarkastukseen mennäänkin vasta 3-vuotiaana.

Synnytykseni saatetaan käynnistää

Kävin viime viikon perjantaina äitipolilla ultrassa. Tarkoituksena oli tutkia kohdun tilanne niskapoimu-ultrassa tehdyn yllättävän havainnon vuoksi, sekä tarkastaa myooman sijainti suhteessa istukkaan. Jälkimmäinen on olennainen asia siinä mielessä, että mikäli istukka olisi kiinnittynyt jotenkin epäedulliseen paikkaan suhteessa myoomaan, pitäisi synnytystapaa miettiä.

Molempien asioiden osalta voin ilmeisesti huokaista helpotuksesta. Väliseinää toiselta vauvalta jääneine tiloineen ei enää näkynyt, eikä nähtävillä ollut myöskään mihinkään kertynyttä verta. Vuotoa ei siis enää pitäisi tulla. Istukka taas oli asettunut myoomaan nähden ihan eri puolelle kohtua, eikä tämän perusteella estettä alatiesynnytykselle ole. Edellisessä raskaudessa tätä seurailtiin myös useampaan kertaan ja alkuun pieni epävarmuustekijä olikin olemassa. Mukavalta tuntuu, ettei nyt ainakaan enää tätä tarvitse miettiä!

Yllätyksiä oli silti luvassa

Yllätyksiä tuli joka tapauksessa eteen. Tässä vaiheessa en vielä ole ihan puolessa välissä raskautta, ja ajatus synnytyksestä on tuntunut todella kaukaiselta asialta. Pahemmin en siis ole sitä vielä ehtinyt miettiä, ja oileastaan ne myhyetkin pohdinnat ovat olleet hyvin pieniä välähdyksiä muiden ajatusten seassa. 

Nyt taitaa kuitenkin olla niin, että tulevaa synnytystä joutuukin vähän ennalta miettimään. Kerroin aiemmin käyväni kuukausittain verikokeissa, joiden avulla seurataan veressä mahdollisesti näkyviä vasta-aineita. Toivottavaa on, että niitä ei nyt näkyisikään. Kuitenkin riski vasta-aineiden muodostumiselle kasvaa, mitä pidemmälle raskaus etenee. Tarkoitus onkin, että mikäli kaikki menee vasta-aineiden osalta hyvin, synnytys käynnistetään 38. viikolla.

Käynnistykseen?

Ei minulla ole mitään tätä ajatusta vastaan, mutta kyllähän se tuntuu vähän jännältä. Taas kerran edessä on minulle ihan uusi asia. Kaikki symnytykseni kun ovat lähteneet käyntiin spontaanisti. Ensimmäinen niistä on ollut ainoa, jossa supistuksia vauhditettiin oksitosiinilla, koska epiduraali sai ne vaimenemaan. Muiden kolmen kohdalla on menty ihan luonnon ehdoilla.

Tuntuu, että kokemukset käynnistyksestä vaihtelevat hurjasti. En ole vielä ehtinyt perehtyä aiheeseen paljoakaan, mutta tarkoitus on lueskella ihan kaikenlaisia kokemuksia eri käynnistystapojen osalta ja kysellä niitä muiltakin. Jos lukijoilta näitä kokemuksia löytyy, niin tervetuloa kertomaan! 

Aiheeseen liittyvää:

Joka kuukausi verikoe - miksi?

Oho, meinattiin saada tuplat!

Raskauskuulumisia

Olin alunperin ajatellut, että olisi mukava tehdä omat postauksensa jokaisen raskausviikon ajaltaa, mutta valitettavasti tuo on jäänyt toteuttamatta. Kun raskauden puoliväli kuitenkin alkaa olla lähellä, haluan käyttää hetken tänne saakka kuljetun matkan mietintään. 

Tällä hetkellä elellään siis lukemissa 17+1, joka tarkoittaa, että meneillään on peräti kahdeksastoista raskausviikkoni. Toisaalta viikot tuntuu hurahtaneen tänne ihan hirveän nopeasti ja välillä taas olen miettinyt, että eikö se puoliväli saavu lainkaan. Tämä johtuu lähinnä omasta malttamattomuudesta.

Vatsa on alkanut hiljalleen pyöristyä. Tämä konkretisoi paremmin paitsi itselleni, myös miehelle, että vauva on tosiaan tulossa. Jollain tavalla kun syksy ja synnytys tuntuvat vielä melko kaukaisilta asioilta. Vatsan kasvuun liittyen alavatsalla tuntuu silloin tällöin pientä vihlontaa. Näin saattaa käydä äkillisesti ylös noustessa. 

Oma oloni on ollut ihmeen hyvä. Ferritiini on alhainen, kuten aiemmin kerroinkin.  Siispä välillä tahtoo väsyttää, mutta onneksi päivisin on ainakin pieniä mahdollisuuksia lepoon. Välillä en malttaisi, mutta pakkohan niitä lepohetkiä on sitten vain pitää. 

Kipuja ei liiemmin ole ollut, mistä olen enemmän kuin hyvilläni. Edellisessä raskaudessa kohdunseinämään kasvanut hyvälaatuinen lihaskasvain, myooma, teki jo melko varhain olostani sietämättömän, ja fyysisistä puuhista mahdottomia. Tähän saakka olen nyt pärjännyt tuohon nähden ihan loistavasti. Tokikaan en ole nyt työelämässä, enkä siten ponnistele kasvavan vatsani kanssa mummuja ja pappoja saunottamassa tai koeta avustaa käytännössä jalattomia ihmisiä pyörätuoliin, joten voi olla, että tämän alkuraskauden suhteen olen siksikin päässyt vähemmillä vaivoilla.

Juuri nyt ajatuksissa siintää kesäkuinen rakenneultra. Eniten odotan jälleen näkeväni vauvan, lisäksi ihanaa on mennä tuohon ultraan yhdessä miehen kanssa. Toivotaan, että rakenteet on kunnossa ja että sukupuolikin nähtäisiin. Ennen tätä on kuitenkin edessä vielä tälle kuulle mahtuva sokerirasitus. 

Haluaisin jo kovasti tehdä pieniä hankintoja vauvalle. Onhan meillä totta kai vaatteita ynnä muuta, mutta onhan ne ensimmäisten kokojen bodyt kerrassaan suloisia!

Kävin muuten viime viikon perjantaina kurkkaamassa vauvaa, ja kaikki oli hyvin. Samalla sain kuitenkin syyn miettiä synnytystä uudesta näkökulmasta. Palataan tähän omassa postauksessaan :)

Mitenkäs muut odottajat, millainen teidän vointi on ollut?

Lue myös:

Oho, meinattiin saada tuplat! 

Joka kuukausi verikoe - miksi?

Tässä raskaudessa käyn joka kuukausi verikokeissa suunnilleen samaan aikaan kuukaudesta. Voisi kuvitella, että muutama pistos raskauden alussa riittäisi, mutta tällä kertaa ei nyt riitäkään.

Asia, jota nyt kuukausittain tarkaillaan, on veren vasta-aineet.

Siis mitkä vasta-aineet? 

Kyseinen verikoe otetaan kaikilta odottajilta raskauden alussa, yleensä raskausviikoilla 8-12. Tarkoituksena on löytää ne äidit, joiden sikiöllä ja vastasyntyneellä on vaara sairastua hemolyyttiseen tautiin. Suoninäyte lähtee labrasta SPR:lle, joka tutkii näytteen.

Jos vasta-aineita ei löydy eikä jatkotutkimuksille tiedetä olevan tarvetta, koetta ei tarvitse ottaa uudelleen. Mikäli vasta-aineita taas löytyy, niiden pitoisuus tutkitaan tarkoin ja jatkohoito määräytyy sen mukaan.

Vasta-aineita voi syntyä esimerkiksi jos äiti on saanut verensiirrossa epäsopivaa verta tai mikäli äidin veriryhmä on epäsopiva lapsen isän veriryhmän kanssa. Lisäksi rhD-negatiivisilla äideillä on suurempi riski siihen, että vasta-aineita muodostuu.

Aina vasta-aineet eivät näy verikokeessa. Tämä on periaatteessa hyvä lähtökohta; tällöin vasta-aineita ei ole ainakaan paljoa.

Osa vasta-aineista on vaarattomia, osa vaarallisia

Vasta-aineita on erilaisia, ja ne käyttäytyvät eri tavoin. On vasta-aineita, jotka ovat vaarattomia eivätkä aiheuta mitään. Osa vasta-aineista puolestaan aiheuttaa lievempiä ongelmia, kun taas tiettyjen vasta-aineiden kohdalla ongelmat voivat olla hyvinkin vakavia ja vaarallisia.

Käytännössä vasta-aineet voivat aiheuttaa jo sikiöaikana anemiaa. Vastasyntyneellä bilirubiiniarvot voivat nousta hyvin voimakkaasti aiheuttaen samalla ihon keltaisuutta. Bilirubiinia syntyy, kun punasolut hajoavat ennenaikaisesti veressä, kun vasta-aineet tarttuvat sikiön verisoluihin.

Vastasyntyneiden keltaisuus on melko yleistä, mutta se ja bilirubiiniarvojen kohoaminen ei aina johdu vasta-aineista. Bilirubiiniarvon raja taas määräytyy mm. vauvan syntymäviikon, iän ja painon mukaan, joten eri vauvoilla kullekin päivälle sallittu raja on yksilöllinen.

Milloin seuranta on tiheämpää?

Tiheämpää seurantaa tarvitaan, jos vasta-aineita löytyy tai mikäli tiedossa on ennalta riski vasta-aineiden kehittymiselle.

Vaikka vasta-aineita ei verikokeessa näkyisi, on silti mahdollista, että niitä on. Kun vasta-aineet ovat aiheuttaneet ongelmia kerran, tiedetään riski jatkossa ennalta ja osataan varautua siihen.

Meillä on juuri näin. Kolmas lapsi oli ensimmäinen, joka oli sinivalohoidossa. Mitään vasta-ainekuvioita ei kuitenkaan lähdetty tutkimaan, koska bilirubiini lähti laskuun helposti. Neljäs lapsi taas pääsi triplavalon alle, mutta sekään ei auttanut, vaan tarvittiin immunoglobuliinia, joka jollain tavalla sitoi bilirubiinia ja teki sen poistumisests helpompaa.

Koska bilikäyrät olivat jyrkät, ja ne sahailivat edestakaisin, oli syytä epäillä vasta-aineiden olevan taustalla. Meillä mun ja miehen veriryhmät eivät synkkaa, ja vauvahan perii puolet meiltä molemmilta. Meidän tapauksessa kyse ei onneksi ole kaikkein vaarallisimmasta muodosta, mutta kyllähän tässäkin omat haasteensa ja huolenaiheensa on.

Viides raskaus peloista huolimatta

Ennen tätä raskautta kysyin lääkäriltä, vieläkö me uskalletaan ajatella perheenlisäystä tästä vasta-ainekuviosta huolimatta. Lääkärin mukaan kyllä. Niinpä ajattelimme, että annetaan asialle mahdollisuus.

Mullehan asia on ollut vähän vaikea. On tietyllä tapaa kivuliasta tiedostaa, että vaikka olisit valmis kymmenpäisen katraan äidiksi (okei, ihan sellaisena en osaa itseäni kuvitella) niin välttämättä se ajatus ei tämän vasta-ainekuvion vuoksi voi toteutua. Toki sitten täytynee vain keskittyä iloitsemaan siitä, mitä on. 

Tämän raskauden aikana olen käynyt nyt kahdesti vasta-aineiden seulonnassa, eikä niitä ole vielä onneksi löytynyt. Tämä on hyvä, ja toivottavaa on, ettei niitä tulisi ollenkaan. Tällöin ei ihan hirveän ihmeellisiä järjestelyitä tarvitsisi ryhtyä synnytyksen suhteen tekemään. 

Viikon positiiviset

Monta päivää olen odotellut sopivaa väliä, että pääsisin kirjoittamaan tuoreimmista tapahtumista ja kuulumisista, mutta kiireetöntä aikaa ei vain ole löytynyt. Toisaalta lopulta, illalla, kun kun sitä aikaa päivän touhujen jälkeen on ollut, olen ollut niin poikki että olisin tuskin saanut aikaan mitään järjellistä.

Mitään varsinaista viikkopostausta en nyt ole tekemässä, koska haluan kertoa tietyistä asioista postaus kerrallaan. Paljon asiaa onkin tulossa, kunhan viikko pääsee vaihtumaan. Sitä ennen kuitenkin pientä koontia viikon positiivisista asioista, juuri niiden kertaaminen kun antaa mukavan pisteen kuluneille seitsemälle päivälle.

Tällä viikolla olen iloinnut erityisesti... 

...Lähestyvästä kesälomasta, jota tosiaan niin lapset kuin vanhemmatkin meillä odottavat. Enää pari hassua viikkoa, ja ollaan laulamassa Suvivirttä. 

...Päiväkodin ja esikoulun järjestämästä mukavasta luontoretkestä, joka toteutettiin yhdessä isovanhempien, kummien tai vanhempien kanssa - kuka tai ketkä nyt sitten sattuivat paikalle pääsemään. 

...Siitä, että sain suoritettua kaikki viikon aikana olleet neljä terveyspalveluihin liittyvää käyntiä kunnialla. Ihmeellistähän tämä ei millään tavalla ole, mutta kun koin pienimuotoista ahdistusta kyseisistä päivistä jo etukäteen.

...Viikonloppuvieraista, joita harvemmin nähdään.

...Toukokuisen uusista ihanista taidoista! Pienimmäisemme, pian yksivuotias, on hoksannut sekä taputtamisen jalon taidon sekä ottanut ensimmäiset askeleensa ilman tukea. Tällä viikolla päästiin myös ekaa kertaa nurmikolle konttailemaan ja tutkiskelemaan täysin uudenlaista maailmaa sekä maistamaan voikukkaa, joka tosin lensikin saman tien suusta pois karvautensa takia. Hämmästystä ovat herättäneet niin perhoset kuin kärpäset, ja miten monta ihmeellistä asiaa sitä vielä onkaan! 

...Esikoisen tapetoidusta huoneesta. Uusi tapetti on ihana, huone on aiempaa paljon valoisampi ja sitä voi nyt sisustella uusin silmin. 

...Lämpimästä säästä. Ei ole paljoa tarvinut ulkovaatteilla päätään vaivata. Kukatkin alkaa hiljalleen nousta penkeistään, ja rikkaruohojakin olen jo päässyt nyppimään. 

...Suomen menestystä jääkiekossa. Tykkään kyllä muistakin urheilulajeista, mutta tämä on yksi niistä, jota oikeasti tulee seurattuakin. Mieskin voi tänä vuonna ottaa rennosti, kun ei tarvi pelätä, että synnytys lähtee käyntiin kesken pelin...

...Pääskysistä. Eikö nyt saakin sanoa, että on kesä?

...Lokakuisen näkemisestä ultrassa. Eipä sinne syksyyn malttaisi odottaa!

Ja monesta muusta asiasta. Mahtuu tähän viikkoon toki myös väsymystä, äkäisiä hetkiä ja katastrofienkin alkuja, mutta ennemmin sitä näitä mukavia asioita muistelee. Jos te ette ole vielä kokeilleet tätä viikon positiivisten listaamista vaikka edes ajatuksen tasolla, niin suosittelen kyllä lämpimästi. Toki myös kuulisin mielelläni, mitä mukavaa te olette viikon aikana ehtineet kokea? 

Maailman kaunein sana

Maman, mother, mamma, madre, ema, mutter, moamo, moeder, matka, ana. Äiti. Yksi maailman kauneimmista sanoista, sanotaan.

Ennen kuin minusta tuli äiti...

Ajattelin, ettei minusta varmaan koskaan tule äitiä. Sitten pelkäsinkin sitä - entä, jos ei tosiaan tule? Mitä minä sitten teen? Entä, jos minusta tulee se yksinäinen täti, joka katkeroituu odottaessaan että saisi perheen samalla, kun koettaa iloita toisten vauvauutisista.

Kun sitten tulin raskaaksi ja kriittisin ensimmäinen kolmannes oli takana, uskalsin ajatella, että minusta sittenkin taitaa tulla äiti. Mutta millainen?

Kuvittelin yhtä, kuvittelin toista. Ajattelin, että minusta tulee äiti, joka ei koskaan hermostu, joka osaa siitä huolimatta asettaa jämäkät rajat lapsilleen ja saa lapset tottelemaan moitteettomasti. Ajattelin, että meillä syödään vain luomuruokaa eikä koskaan karkkia, leikitään vain puisilla leluilla, tehdään ainoastaan järkeviä ja ekologisia valintoja ja elellään trendikästä kaupunkilaiselämää. Ajattelin, että minusta tulee äiti, joka ei näytä homssuiselta kiireen tai väsymyksenkään keskellä, jonka koti on aina tip top - ja jonka lapsetkaan eivät tietenkään edes osaa sotkea.

No, eipä tietenkään se ihan niin mennyt. 

Millainen äiti minusta sitten tuli?

Melkoisen monet kuvitelmat jouduin pyörtämään aika varhain ja toteamaan, ettei tämä nyt näin menekään. Huomasin hyvin paljon uusia puolia ja piirteitä itsessäni, ja huomasin myös, että en pidä niistä kaikista.

Tykkään tehdä lasten kanssa erilaisia asioita. Laulaa, leikkiä, lukea, askarrella, retkeillä... Minusta on myös mukava ainakin välillä ottaa lapsia mukaan arkisiin askareisiin, kuten ruuanlaittoon, leipomiseen, erilaisiin kotitöihin. Joskus on tietysti helpoin (ja nopein) tehdä itse, mutta tuossa tulee tehtyä porukalla yhdessä ja lapset saavat samalla harjoitella tärkeitä arjen asioita. Toisaalta nuo tilanteet ovat minusta hyviä siihenkin, että voi helposti kohdentaa aikaa jollekin tietylle lapselle.

Olen yleensä hyväntuulinen ja rauhallisesti asioihin suhtautuva. Joskus kuitenkin harmittaa, ärsyttää, enempi vähempi ja joskus joku korsi taittaa kamelin selän. Vaikka vuodet - ja lapset - on hioneet aina hyvin mum pahimmat särmät pois, toivoisin silti edelleen niitä kuuluisia lehmän hermoja. Kun kuitenkin sen huomaa ja tietää käytännössä, että useimmiten hermostuminen ei auta yhtään mitään. 

Kun joku lapsista kysyy "mikä?", "mitä?" tai "miksi?" koetan kerta asioista kunnolla. En halua kuitata asioita tokaisemalla "Koska mä sanon niin" tai vaikkapa "Koska niin nyt ei vain tehdä" (paitsi, jos lapsi suunnilleen sadannen kerran tinkas että miksi, miksi, vaikka kuinka olet selostanut). Huomaan monessakin tilanteessa, että tästä on ollut hyötyä.

Minulle on myös tärkeää keskustella asioista. Olivatpa ne sitten jotain, mikä lasta kiinnostaa tai mietityttää, tai ihan yleistä juttelua. Noista juttutuokioista on tullut tärkeitä myös lapsille. Joskus on ollut ihanaa, kun joku on tullut sanomaan että huomaa, että lasten kanssa on juteltu eri asioista, ja että se on hyvä juttu.

Menen joskus siitä, mistä aita on matalin. Viikon valvottuani vauvan hampaidentuloa odotellessani en tosiaankaan ala kokkaamaan kahdentoista lajin illallista, vaan lämmitän lounaalta jääneen sapuskan tai tyydyn eineksiin. Sellaisina päivinä teen myös vain pakolliset asiat, mutta kaikki ei-akuutti saa silloin odottaa. Ei siihen kukaan kuole, jos en kanna mattoja pihalle tuulettumaan, vaikka asioiden siirtäminen harmittaisikin.

Joustan. Joskus jopa liikaa ja itseni kustannuksella. Pikku hiljaa tähänkin asiaan on ollut helpompi suhtautua terveen itsekkyyden kautta. Jos äiti antaa itsestään ihan kaiken niin, ettei itselle jää mitään, niin ketä se hyödyttää?

Ennen kaikkea minusta kuitenkin tuli äiti, joka rakastaa lapsiaan. Kuulostaapa laimealta, vai mitä? Mutta niin sitä vain joka päivä, useammankin kerran päivässä, tulee ajateltua kuinka kiitollinen olen tästä perheestä ja näistä lapsista. Tämä on sellainen asia, jota tulee mietittyä huononkin päivän päätteeksi.

Ilman lapsiani en olisi äiti. 

Tänään äitienpäivä kului rentouttavissa ja mukavissa tunnelmissa sateesta huolimatta. Vaikka äitienpäivä on eräällä tavalla joka päivä, on silti mukana, että äitiyttä ja äitejä juhlistetaan ihan virallisesti kerran vuodessa.

Toivottavasti teillä muillakin oli ihana äitienpäivä! 

#Minämyössynnyttäjänä

Oletko kuullut kampanjasta nimeltä #Minämyössynnyttäjänä? Kampanjan tarkoitus on osoittaa synnytysväkivallan olevan todellisuutta, ja puhua väkivallan kauaskantoisista ja vakavista seurauksista. Kampanjan tarkoituksena on myös nostaa esille synnyttäjien itsemääräämisoikeutta. 

Kampanjasta kerrotaan tarkemmin täällä.

Mitä synnytysväkivalta tarkoittaa? 

Synnytysväkivalta tai obsestrinen väkivalta tarkoittaa synnytyksen tai äitiyshuollon yhteydessä koettua väkivaltaa.  Kampanjan mukaan tämä määritellään synnyttäjän näkökulmasta, eikä ole sidonnainen sen kanssa, ettei hoitohenkilökunta tarkoittanut loukata. Sitä voivat olla... 

...kajoavat toimenpiteet kysymättä tai kertomatta - jopa salaten, jolloin synnyttäjä saa tietää asiasta vasta synnytyksen jälkeen

... väkivalloin tai väkisin tehdyt toimenpiteet, vaikka synnyttäjä pyytäisi taukoa tai tekisi fyysistä vastarintaa

... synnyttäjän kivun sivuuttaminen, esimerkiksi repeämien ompelu ilman puudutteita tai kivunlievityksen laiminlyöminen vastoin synnyttäjän tahtoa

... syrjintä etnisen taustan, seksuaalisen suuntautumisen tai taloudellisen tilanteen perusteella

... henkinen väkivalta, kuten mitätöiminen, toiveiden tahallinen sivuuttaminen, verbaalinen uhkailu tai pakottaminen, ja tiedon tahallinen pimittäminen. 

Olenko kokenut synnytysväkivaltaa? 

Olen synnyttänyt neljä kertaa, ja ollut myös jokaisella kerralla äitiyshuollon asiakkaana. Vastaan on tullut erilaisia ihmisiä ja tapoja toimia, eikä kaikki ole aina mennyt suunnitelmieni mukaan. 

Äitiyshuollon kohdalla voisin luetella useampiakin asioita, joiden toivoisin muuttuneen tai muuttuvan. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi nuorehkoon, mutta aikuiseen ihmiseen suhtautuminen (itse tunsin endisynnyttäjänä olevani tietynlaisten asenteiden kohteena suhteellisen nuoren ikäni vuoksi) sekä opiskelijoiden mukana oleminen eri asioissa. Minulla ei ole mitään opiskelijoita vastaan ja ymmärrän, että heidän on tärkeä saada käytännön harjoitusta, mutta on aika painostavaa vastata "Saako opiskelija olla mukana/harjoitella sisätutkimuksen tekemistä?"- tyyppiseen kysymykseen, jos opiskelija seisoo terkkarin vieressä. On siis tullut olo, että on vastattava myöntävästi, vaikkei asia olisikaan niin mieluinen. Nykyään ehkä saisin suuni auki paremmin. Toisaalta, nykyiseen neuvolaani olen ollut hyvin tyytyväinen.

En siis oikein tiedä, mitä vastaisin. Ovatko kokemani asiat olleet väkivaltaa? Kysymys on ollut epämiellyttävistä tilanteista, joiden vuoksi silloiseen neuvolaan on ollut jopa kurja mennä. Eli väkivaltaa vaiko jotain muuta? Kyllä? Ei?

Sairaalan osalta vastaus on ehdottomasti ei. Kaikki synnytykseni ovat jättäneet minulle positiivisen kokemuksen. Sellaisen, että synnärille on ollut mukava mennä uudestaankin saman asian merkeissä. Joka kerran on tuntunut siltä, että olen osaavissa käsissä ja saan ammattitaitoista sekä asiantuntevaa hoitoa. Olen kokenut tulleeni kuulluksi, ja myös toiveeni on huomioitu siinä missä on voitu. Jos ei olla voitu, on tämä johtunut jostain muusta, kuin hoitohenkilökunnan haluttomuudesta. Olen kysellyt (varmaan rasittavuuteen saakka) ja saanut vastauksia, vaikka joskus joku onkin ehkä miettinyt että mitä tuokin tuolla tiedolla tekee kun ei se välttämättä mitään kerro.

Kampanjan aihe on tärkeä

Kampanjan aihe on todella tärkeä. Kampanjassa kuvailtu synnytysväkivalta on väärin, ja siitä täytyy voida puhua avoimesti ja häpeilemättä tai joutumatta miettimään, onko oma kokemus oikeellinen.

Täytyy myöntää, että ennen kuin perehdyin kampanjaan, oli oma oletukseni siitä toisenlainen. Kuvittelin, että asiassa on kyse "turhasta meuhkaamisesta", jos vaikkapa hätätilanteessa ei ole ehditty perustella tai kertoa toimenpiteistä. Näinhän se ei sitten ollutkaan.

Millaisia kokemuksia sinulla on? 

Oho, meinattiin saada tuplat!

Meille on tähän mennessä syntynyt perinteisesti yksi lapsi kerrallaan. Mikään muu ei siis oikeastasn edes tullut mieleen. Pdottelin niskapoimu-ultraa hyvillä mielin, kunnes... Hetkinen, mikä tuo lorahdus oli?

Vessassa havaitsin pienen purskahduksen kirkasta verta. Sen enempää sitä ei tullut, kunnes samana iltana alkoi vanhan veren tyyppinen rusehtava vuoto. Olin romuna. Ajattelin, että kesken meni - me ei saadakaan pientä. Soittelin neuvolan kiinni ollessa päivystykseen, josta ohjeistettiin soittamaan vähäisistä viikoista huolimatta synnärille. Ystävällinen kätilö puhelimen päässä rauhoitteli ja oli sitä mieltä, ettei kuulosta hälyttävältä. Siis mitä, kirkkaasta, joskin pienestä, verenpirskahduksesta huolimattako?

Olin paniikissa, mutta ohjeen mukaan odottelin seuraavat pari päivää, jolloin vihdoin koitti niskapoimu-ultran aika. Olin varustautunut henkisesti siihen, ettei kohdussa näkyisi mitään. Toisin kuitenkin kävi. Kätilön sanat saivat aikaan suunnattoman onnen tunteen. 

Kyllä täällä pieni sydän sykkii... Ja niskapoimukin on hyvin rajojen sisällä. Täällä hän heiluttelee käsiään, tuossa näkyy pää, selkä ja jalatkin siellä heiluvat. 

Seuraavassa hetkessä ne pysäyttivät. 

Tiiätkö... Täällä on selkeästi ollut toinenkin vauva kasvamassa. Sanoit siitä verestä... Se syy on nyt tässä. Hän ei ole jaksanut kasvaa, ja vuotoa voi nyt sen vuoksi olla pidempäänkin. 

Siis kaksi!? Oltaisiinko me saatu kaksoset? Mies tuumasi, että jos hänellä olisi ollut kahvikuppi, niin se olisi kyllä tipahtanut kädestä. Oltiin molemmst äimistyneitä - siis kaksi. 

Toki päällimmäisenä on ollut ja on edelleen onnellisuus toisen vauvan hyvinvoinnista, ja kun tätä ei tiedetty alusta saakka, en oikein osaa surra. Verenvuodon syyn selviäminen oli myös hyvä asia, koska kyllähän tuollaista stressaa varsinkin kun mitään vuotoja ei aiemmissa raskauksissa ole ollut. 

Mutta hämmentäähän tuo, ja toki voi olla niinkin, että joskus synnytyksen jälkeen sitä alkaakin miettiä, että niin - näitä tosiaan voisi olla tässä kaksi, meinattiin saada tuplat.

Onhan se niin, että ennemmin sitä ottaisi kaksi kerralla kuin antaisi yhtään pois, mutta näin on varmaan meidän tilanteessa parempi. Toukokuinenkin on vielä sangen pieni, ja monikkoraskaus on aina riskiraskaus. Kun nytkin luo omat haasteensa käydä eri kontrolleissa tavallista tiuhemmin vasta-aineiden ja nyt toisaalta tuon "jälkivuodon" vuoksi, miten onnistuisi silkka vuodelepo pidemmän aikaa kodin ulkopuolella?

Täytyykin siis todeta, että tämä on ihan hyvä näin. 

Onko suurperhe taloudellinen haaste?

Kirjoittelin aiemmin pienestä ikäerosta ja ennen kaikkea sen hyvistä puolista, ja sain aiheeseen liittyen useita hyviä kysymyksiä, joista kustakin pyrin kirjoittamaan lähipäivinä.

Yksi kysymys liittyi taloudelliseen pärjäämiseen, kun perheessä on kaksi lähes samanikäistä lasta. Ajattelin itse ottaa tähän näkökulmaa paitsi lyhyen ikäeron, niin myös keskivertoa suuremman perheen kannalta. Tämä on tietysti vain meidän omaan elämään perustuvaa pohdiskelua, jossain toisessa perheessä voi olla ihan toisenlaiset faktat.

En ole koskaan miettinyt, onko meillä varaa lapseen

Osa ihmisistä miettii taloudellisia resurssejaan ennen perheenlisäystä hyvinkin tarkkaan. Me ei. Totta kai ajattelen, että tiettyjen peruspilarien on hyvä olla kunnossa, mutta olen aina luottanut siihen, että me pärjätään. Tämä ajatus minulla on ollut oikeastaan koko ajan perheen kasvaessa. Tämä johtuu varmaan siitäkin, että esimerkkejä muista keskivertoa isommista perheistä löytyy useita ihan läheltä.

Meillä on tietty säästämällä hankittu puskurirahasto pahan päivän varalle ja yllättäviin tilanteisiin, ja tieto sen olemassaolosta helpottaa. Tietyllä tapaa ajattelen kuitenkin, että vaikka kuinka säästäisi, ei ikinä voi ihan kaikkeen varautua. Niinpä jostain, joka ehkä mahdollisesti äärimmäisen epätodennäköisesti voi tapahtua hamassa tulevaisuudessa, on minusta turha stressata liikaa etukäteen.

Kahdella lähes samanikäisellä voi olla sama tarve...

... ja vieläpä samaan aikaan. Jossain vaiheessa meille ostettiin tuplana samankokoisia vaatteita. Ei se tietenkään kuormittanut taloudellisesti sen enempää kuin vaatehankinnat eri kokomerkinnöissä, mutta sekä nauratti että turhautti. Nauratti, kun mietin, että jos tämä kehitys jatkuu niin pienempi kasvaa kohta ohi - ja turhautti, koska mielelläni kierrätän hyvät ja siistit vaatteet isommalta pienemmälle ja tässä totesin, etten välttämättä voikaan tehdä niin.

Kaksi samanikäistä myös tekee samoja asioita aikalailla samaan aikaan. Nyt eskari- ja kouluvuonna molemmat ovat tarvinneet esimerkiksi samoja liikuntavarusteita omassa koossaan, ja toisaalta niin on tarvinut myös päiväkotilainen. Tässähän se haaste voi piillä: kun ei riitä, että on yhdet varusteet, vaan ne on oltava kaikilla samaan aikaan. Meillä tämä on ratkaistu niin, että pienempi saa isomman vanhat, jos ne ovat vielä kaikinpuolin hyvät. Toisaalta jokainen saa välillä myös jotain uutta. 

Kaksi samanikäistä tulevat todennäköisesti harrastusikään samoihin aikoihin. Tässä voi olla haasteensa kustannuksissa. Jos yhdelle lapselle voidaankin maksaa jääkiekko (joka ainakin meillä päin on aika hinnakas laji) niin voidaanko tämä toteuttaa myös toisen lapsen kohdalla? 

Jos tulot pienenvät, elämäntyyli ratkaisee

Kun olin töissä, en juurikaan joutunut laskemaan meidän menoja. Jokin aika sitten siirryin kotihoidontuelle, ja onhan se lasku aika merkittävä. Toisaalta olen todennut, että isompien tulojen aikana rahaa meni tosi paljon turhiin asioihin. Nyt turhaan tulee satsattua vähemmän, mutten silti koe joutuvani tinkimään mistään eikä meidän elämä tunnu kituuttamiselta. Totta kai elämäntyyli ratkaisee tässä, eli se, mihin ja kuinka paljon rahaa käytetään. Ja sekin, jaetaanko perheen kuluja perheessä jotenkin ja jos, toteutuuko jako reilusti. 

Omat kuvitelmani kotihoidontuelle tippumisesta olivat todellisuutta paljon karummat. Ehkä parempi niin päin. 

Käydäänkö viikottain ulkona syömässä, matkustellaanko paljon, satsataanko vaatteisiin tai millaista on panostus omaan ulkonäköön. Jos perheessä on useampia lapsia, hankitaanko aina kaikki uutena vai ostetaanko käytettyä, tai saavatko pienemmät isommiltaan hyväkuntoisia vaatteita ja tarvikkeita. Myös pienillä valinnoilla voi vaikuttaa. 

Me esimerkiksi käydään harvakseltaan ulkona syömässä. Silloin harvoin, kun sille on aikaa, ei aina jaksaisi lähtemällä lähteä täältä maalta vain siksi, että pääsisi valmiiseen pöytään. Vaikka se mukavaa onkin. Meillä rahaa ei myöskään mene elokuviin, tupakkaan tai vaikka juhlimiseen näitä kodin perhejuhlia lukuunottamatta.

Meillä osaan vaatteisiin ja varusteisiin panostetaan, osan kohdalla pihistetään. Lapsilla on harrastuksia ja välillä toteutetaan myös ei-niin-tarpeellisia hankintoja. Ei minulla ole valittamista. 

Toivottavasti tämä vastasi kysymykseen eikä lähtenyt rönsyilemään liikaa :) 

K niin kuin... korvatulehdus!

Meidän Toukokuinen kuuluu niihin vauvoihin, jotka nukkuvat yönsä yleensä hyvin. Tavallisesti hän herää 0-1 kertaa yössä, hampaita tehdessään useammin. Kun levottomat yöt yhtäkkiä alkouvat, olinkin ihmeissäni: mitä tämä nyt on?

Poika ei rauhoittunut omaan sänkyynsä, mutta ei myöskään meidän viereen. Vaunuissa hän nukkui lopulta pätkittäin, hyvin katkonaisesti ja vähän väliä heräillen. 

Aluksi ajattelin, että hampaita tulee taas. Toukokuisella on ollut jonkin aikaa flunssaa. Suuta ei kuitenkaan kaiveltu, ja kun yöllä vaikutti, että poika haluaa pikemminkin seurustella, mietin hetken sitäkin, onko kyseessä taas Vaihe. 

Neljännen huonon yön jälkeen totesin, ettei voi olla. Jos tämä olisi Vaihe, tämä olisi jotenkin kivuttomampaa ja uni tulisi paremmin edes päivisin, mutta kun katkonaista ja satunnaista on silloinkin.

Käytiin eilen lääkärissä ja tulehdushan siellä oli. Lääkäri kirjoitti heti viiden päivän kuurin Amoxin-antibioottia, sekä pyynnöstäni myös Panadolia pitkävaikutteisempaa ja korvatulehduksiin kokemuksen perusteella paremmin auttavaa Pronaxenia. 

Illalla hieman jännäsin, millainen yöstä tulee. Toukokuinen oli itkuinen ja haroi korvaansa. Mutta niinpä vain kipulääke alkoi purra ja pieni potilas sai vihdoin nukuttua kunnollisen yön. Aamulla omakin olo oli ihan erilainen ja tänään energiaa riittää muuhunkin, kuin pakollisten asioiden hoitamiseen haamuna haahuillen.

Meillä korvatulehdus on aiemmin osoittanut selkeitä oireita, kuten korkeaakin kuumetta ja selkeää kipua korvassa. Nyt kuumetta ei kuitenkaan ollut yhden aamun hyvin lievää lämpöilyä lukuunottamatta, eikä vauva missään vaiheessa kynsinyt tai haronut korvaansa. Oikestaan ainoana oireena tässä oli pitkäkestoinen flunssa ja nyt lopulta sitten levottomuus öisin.

Kuukauden kuluttua mennään tarkistamaan, että tulehdus on varmasti parantunut. Toivotaan, että kuuri puree heti ensimmäisellä yrityksellä!

Millaista oireilua korvatulehdus on teidän lapsille tehnyt? 

Ferritiiniongelmia

Olen oikeastaan edellisestä raskaudesta saakka tuntenut olevani jollain tapaa väsynyt, mutta en ole pysähtynyt ajattelemaan sitä sen kummemmin. Raskaus itsessään, imetysaika, hormonimyrskyt, katkonaiset yöunet ja päivien puuhat ovat mielestäni olleet ihan hyvä selitys ololleni. 

Jossain vaiheessa havavduin siihen, että vaikka nukun pääsääntöisesti öisin hyvin, en tunnu siltikään saavan riittävästi unta. Että väsyttää vaan nukkunisesta huolimatta hirveästi., enkä mielestäni jaksa yhtä paljon kuin ennen. Uuden raskauden myötä epäilykseni kääntyivät ensimmäiseksi hemoglobiiniin, jolla on ollut taipumusta laskea jo melko varhaisessakin vaiheessa. Kun hb näytti kuitenkin olevan hyvä, kysäisin, josko pääsisin pvk:n ja josko minulta voitaisiin samalla tutkia ferritiini. Tässä ei onneksi ollut ongelmaa.

Ferritiinistä on puhuttu paljon viime aikoina

Ja yhä enemmän on tullut esille niitä naisia (toki ferritiini voi olla matala miehilläkin, mutta naisilla tämä on tyypillisempää) joilla ferritiini on ollut alhainen ja selitys monenkirjaville oireille on löytynyt. 

Koska ferritiinistä on puhuttu paljon, sen mittailu ja siitä aiheutuvat oireet on osin leimattu humpuukiksi ja eräänlakseksi muoti-ilmiöksi. Tämä harmittaa, koska kyseessä on ihan todellinen asia. Sanoisin pikemminkin, että ferritiinitietous muidenkin kuin terveysalan ammattilaisten keskuudessa on lisääntynyt.

Alhainen ferritiiniarvo tarkoittaa käytännössä sitä, että rautavarastot ovat hyvin vähäiset tai jopa käytännössä tyhjät. Hemoglobiini voi olla normaalin rajoissa alhaisesta ferritiinilukemasta huolimatta, joten hb-mittaus ei tosiaan kerro kaikkea.

Ferritiinin alhaisuus voi aiheuttaa esimerkiksi väsymystä, voimattomuutta, hengästymistä, päänsärkyjä... sekä paljon muita epämääräisiä oireita, joista ferritiinin alhaisuus ei välttämättä lainkaan tule mieleen. 

Miten kävi oman verikokeeni kanssa? 

Ferritiini oli alhsinen, kuten olin ajatellut, vaikka en missään vaiheessa ajatellut sen olevan näin matala. Oma ferritiinini oli siis 8. Viitearvot ferritiinille ovat melko laajat, mutta jo alle 30 mentäessä uhka anemialle on olemassa.

Tällä hetkellä minun on siis syötävä rautalisää ja raudan imeytymistä helpottavaa ruokaa, ja toivottava, että tästä nyt olisi apua. Henoglobiinihan nousee jopa suhteellisen nopeasti, mutta ferritiinissä menee aikaa. Onneksi tämä on nyt tiedossa ja seuraava kontrolli lienee 1-2 kuukauden kuluttua.

Että muoti-ilmiö? Enpä nyt niinkään sanoisi. 

Pieni ikäero - uhka vai mahdollisuus?

Aika usein on kysytty, miten arki ja elämä rullaa, kun lapset ovat pienellä ikäerolla. Kahden ensimmäisen välinen ikäero on tosiaan noin 1v2kk, seuraavilla välit ovat pidempiä - ei edes mitenkään suunnitellusti, mutta niin se vain on mennyt. Toukokuisen ja Syysvauvan väliseksi ikäeroksi on tulossa noin 1v4kk eli aika lyhyt sekin. 

Pitkistä ikäeroista en ala puhua tässä. Toki Maalistytön ja Toukokuisen välinen ikäero on 7 vuotta, mutta heidän välissään on kolme muuta lasta ja siksi tilanne on mielestäni erilainen. 

Lasten pienen ikäeron voi nähdä hyvin monella tapaa. Osalle se on tai olisi kauhistus, osalle taas toiveiden täyttymys. Minä kuulun niihin, jotka näkevät pienissä ikäeroissa enemmän hyvää kuin huonoa.

Ensimmäiset kuukaudet olivat raskaimmat

Kun Maalistyttö oli vauva, hän nukkui pitkiä päiväunia ja jo melko varhain yöt alkoivat sujua parilla herätyksellä. Kerkesin itsekin nukkumaan, suihkuun, syömään ja siivoamaan.

Kesäheinän synnyttyä olin ihmeissäni. Miksi tämä vauva ei nukukaan? Miksi hän huutaa? Yhdeksi huudon syyksi diagnosoitiin oirekirjon perusteella maitoallergia, toiseksi syyksi koliikki. Väittävät sen olevan laiskan lääkärin diagnoosi, mutta yhtä kaikki, elämä alkoi tasoittua, kun alettiin elää neljättä kuukautta. 

Täytyy myöntää, etten aluksi edes tajunnut, että vauva ei enää itkekään samalla tavoin kuin aiemmin. Melkoinen ahaa-elämys siis sekin.

Pieni ikäero ei takaa läheisyyttä... 

...mutta sitä Maalistyttö ja Kesäheinä ovat alusta saakka olleet. Tiivis kaksikko, joita on joskus kaksosiksikin luultu. Tytöt ovat todellakin kasvaneet ja oppineet yhdessä. Kaikki tämä ei tietenkään ole sujunut mutkattomasti, sillä läheisillä väleillä on myös kääntöpuolensa: aina välillä on otettu yhteen. Välillä sisko on tuntunut maailman tyhmimmältä ihmiseltä.

Toisaalta juuri Maalistyttö oli se, joka itsekin pienenä osasi tulkata Kesäheinän vauvakielen, josta ei meinannut saada tolkkua. Maalistyttö on opettanut Kesäheinää polkemaan ilman apurattaita, laskemaan ja hieman lukemaankin. Edelleenkin tytöt tykkäävät touhuilla keskenään (ja pienempien sisarusten kanssa) vaikka totta kai edelleen tulee hetkiä, jolloin toisen naama ärsyttää. 

Millaisia haasteita pienessä ikäerossa sitten on?

Ensimmäisinä kuukausina aika voi olla kortilla ja tehtävät asiat sujua, kuin liukuhihnalla työskentelisi. Jos kaksi pientä on vaipoissa eikä isompikaan vielä ruokaile itse, tulee tietyt asiat tehtyä tuplana. Taapero on jo hurjan iso vauvaan verrattuna, mutta samalla tosi pieni, ja tarvii edelleen paljon apua, tukea, syliä, hoivaa, turvaa ja hellyyttä.

Minusta isompi sisarus ei mitenkään jää pienemmän varjoon, vaikka joutuu mahdollisesti tissistä luopumaankin. Taaperoa voi edelleen pitää lähellä, vauvan nukkuessa tai puolison läsnäollessa kohdentaa aikaa juuri hänelle, ottaa häntä mukaan erilaisiin vauvaan liittyviin juttuihin,... Mitä sitä nyt keksiikin. Kasvaessaan lapsi joka tapauksessa oppii uutta ja harjoittelee asioiden tekemistä itse, joten tiettyjen askeleiden ottaminen ei ole minusta lainkaan huono ajatus. 

Mun mielestä nämä arjen hyvin tavalliset haasteet liittyvät ennen kaikkea juuri kiireisyyteen ja hetkittäiseen väsymykseen. Silti koen, että ne jopa tietyllä tapaa kuvioon kuuluvat. Siksi niihin voi minun mielestäni asennoitua positiivisesti. Huonoina hetkinä auttaa, kun oivaltaa, ettei tämä nyt ole tämmöistä, vaan "tämmöinen" on väliaikaista ja menee ohi. 

Näillä ajatuksilla täällä mennään kohti syksyä ja uskotaan, että siitäkin vaiheesta vauvan ja taaperon kanssa tullaan selviämään.

Eskarilaisesta koululaiseksi

Perheessämme on tällä hetkellä kaksi pientä koululaista; eskarilainen sekä ekaluokkalainen. Vaikka uus eskarivuosi alkoikin heti edellisen perään, on tässäkin vuodessa ollut omat juttunsa ja lukuvuosi on ollut mielenkiintoinen myös vanhemman näkökulmasta.

Kesäheinä on kasvanut eskarivuoden aikana valtavasti, ja oppinut koko liudan uusia asioita. Nyt eskarivuoden päättäessään Kesäheinä lukee sujuvasti pidempiäkin kirjoja niin ääneen kuin hiljaa mielessäänkin, laskee innoissaan ekaluokan matikkaa valitellen että liian helppoja nämäkin, tykkää piirtää, askarrella, liikkua, laulaa ja tutkia maailman ihmeitä. Omat jutut on alkaneet löytyä ja niitä ei enää valkta sen mukaan, mitä esimerkiksi isosisko haluaa, vaan omaa itseä kuunnellen. Tämä etenkin on asia, mistä iloitsen, koska meillä on ihan tosissaan käyty keskustelua siitä, että vaikka siskosten harrastukset ja kiinnostuksenkohteet voi olla myös samoja, on lupa myös haluta harrastaa ihan jotain muuta. Että vaikka te molemmat kävitte balettitunneilla, niin se ei ollut siskon juttu, mutta se ei estä sinua toteuttamasta omia haaveitasi näin ruohonjuuritasolla.

Eskarissa on viihdytty, leikitty, naurettu, opittu, tutkittu, riidelty, opittu siitä vähän lisää, mutta hetkittäin myös turhauduttu. Koska liian helppoa, miksi mun pitää näitä, osaan jo. Onneksi sekin on ymmärretty, että myös ope haluaa nähdä että osaat ja ihan varmasti koulutiellä tulee vastaan ihan uusia asioita, missä voi haastaa itseään, mutta eskari on opettelua koulua varten ja siellä kuuluu käydä tietyt jutut läpi, koska kaikki eivät niitä osaa.

Se, mistä olen vanhempana tykännyt meidän eskarissa valtavasti, on eskarin pienuus ja kuuluminen tärkeänä osana kouluun. Eskarit ovat siis jo eskarivuotensa aikana saaneet tuntea olevansa osa koulua ja oppilasyhteisöä. Pieni ryhmäkoko taas mahdollistaa lapsien yksilöllisen opettamisen, huomioimisen ja soveltamisen ihan eri tavalla, kuin se isossa ryhmässä olisi mahdollista.

Eskarivuotta taaksepäin katsotaankin siis kiitollisina ja hyvillä mielin, ja toivotetaan toukokuun lopulla kesäloma erittäin tervetulleeksi. 

Siis montako lasta teillä oikein on?

Meillä on neljä lasta. Puhutaan suurperheestä, nykykäsityksen mukaan kun jo kolmilapsinen perhe sellaiseksi luetaan. Minua tämä jaksaa hymyilyttää, kun en koe perheemme edes tällaisena kasvavana ilmiönä olevan mitenkään epätavallisen suuri, vaikka taitaahan meillä keskimääräistä enemmän lapsia olla. 

Neljä lasta tai enemmän ei ole aina ollut ajatuksissa, meillä kummallakaan. Itse asiassa ajattelin joskus valovuosia sitten, etten varmaan ikinä uskalla synnyttää enkä siksi saa yhtään lasta. Myöhemmin koin keskenmenon, joka teki varmasta epävarmaa; entä, jos näin käy kerta toisensa jälkeen eikä minusta koskaan tule äitiä? Onneksi pelkoni ei toteutunut, ja aika usein kiitollisena ajattelenkin, että olen saanut enemmän kuin olen pyytänyt.

Mutta siis hetkinen, taasko teille tulee vauva?! 

Tähänkin kysymykseen on ehditty vastaamaan tämän raskauden kohdalla. Kysymys hieman kirpaisi, koska hetkeä ennen olin kertonut hymyillen iloiset uutisemme.

Onneksi tällaisia reaktioita ei ole tullut kuitenkaan kovin montaa. Pääasiassa olemme saaneet onnitteluja ja moni on kertonut, kuinka mukavaa on, että nuoret perheet uskaltavat elää omannäköistään elämää ihan jo lapsiluvunkin kannalta.

Toisaalta olemme myös tottuneet siihen, että koko perheellä kulkiessamme saatamme kerätä katseita. Joku katsoo hymyillen, joku katsoo kauhuissaan ja joku järkyttyneenä. Näihin pystyy suhtautua hymähtäen js jatkaa pää pystyssä matkaansa. 

Onko sulle tulossa ensimmäinen lapsi? 

"Ei, vaan neljäs", vastasin naureskellen Toukokuista odottaessani. Keskustelukumppani mykistyi. Häntä ihmetytti, olenko tosiaan ehtinyt olla töissäkin jossain välissä. Työkaverit avuliaasti valistivat uutta kasvoa, että olin myös ehtinyt "jossain välissä" opiskella ja valmistuakin. Ihmetyksen määrä oli melkoinen, mutta positiivisessa mielessä.

Aika usein on saatettu myös kysyä, ovatko nämä kaikki (ikään kuin näitä olisi oikeasti enemmänkin) tosiaan meidän, eikö nyt jo riittäisi ja kuinka monta oikein vielä aiomme. Tutuiksi ovat nyös käyneet vitsit, kuten "Ei kai teidän tarvi kahdestaan tätä maata täyttää" tai "Teillähän on kohta oma jalkapallojoukkue" tai "Vieläkö teillä on telkkari, heh heh!" 

Moni - myös minä - on kokenut senkin, etteivät kaikki välttämättä onnittele vaikkapa neljännen tai viidennen lapsen kohdalla. Yhtä lailla tuloksena voi olla kauhistelua joko suoraan tai selän takana. Ilmiönä tämä on ikävä. 

Lapsiluku puhuttaa yhä uudelleen

Kaikenkaikkiaan minusta tuntuu, että olipa lapsiluku sitten mikä hyvänsä, se jaksaa puhuttaa niin puolesta kuin vastaankin. Itse ymmärrän, että toiveet tässä asiassa eroavat toisistaan joskus hyvinkin suuresti. Siitä huolimatta kumpikaan ei ole toistaan parempi tai huonompi, ja niin pientä kuin suurtakin lapsilukua on mielestäni oikeus toivoa. Tärkeää minusta ei olekaan se, mikä kunkin perheen lapsiluku on ja mistä syystä, vaan se, että jokainen voisi olla omaansa tyytyväinen ja kertoa siitä avoimesti ilman pelkoa negatiivisesta suhtautumisesta.